Ensimmäinen koetus, vierotusoireiden innostamana.

                                                                     Aloitetaan alusta.

 

 

Miksi ja milloin?

 

Alkujani olin ihan normaali, kai.

26 vuotias miehentekele.

Tein työni ja elin niinkuin normaalit yhteiskunnan osakkaat.

Jossain vaiheessa sitten se työ alkoi tuntumaan liian ylivoimaiselle, se vaan oli liikaa.

En olisi jaksanut mennä töihin, inhosin ajatusta siitä että on mentävä ja suoritettava.

Lopulta jonain iltana kun ajoin töistä kotiin en jaksanut nousta autosta ylös ja kävellä sisälle.

Jäin autoon miettimään että mitähän jos käynnistäisin auton uudelleen ja ajaisin takaisin moottoritielle ja ajaisin niin kauan ja niin kovaa että lopulta en ajais, en ajais enää koskaan.

Kävelin kuitenkin parin tupakan jälkeen sisälle ja päätin että on pakko hakeutua lääkäriin, nyt viimeistään.

Nyt olen ollut puolisen vuotta sairaslomalla, käyn viikottain Psykologilla ja syön mielialalääkkeitä ja rauhottavia ja jotain vielä unta helpottamaan.

Tuntuu siltä että masennus ei ole helpottanut tai hävinnyt mihinkään.

Se vaan on muuttanut muotoaan.

Ensimmäiset käynnit lääkärillä tuntui turhalle, yhtä turhalle kuin kaikki muutkin ponnistelut.

Lääkäriä ei tuntunut kiinnostavan, määräs nyt vaan lääkkeitä normien mukaan.

Depressiohoitajalla käynnit tuntui ihan yhtä puiseville, joka viikkoinen kysymys "Mitenkä on mennyt?" sai aina jotenkin masentumaan entistä enemmän, halusin apua, mutta tuntui että depressiohoitajakin oli vaan joku pakollinen näytteenotto siitä olenko masentunut vai haenko vain sairaslomaa joutessani, kun ei nyt vaan satu työt huvittamaan.

Lopulta sitten sain siirron Psykiatriselle-osastolle ja oikealle Psykiatrille ja sitä kautta Psykologille.

Vihdoinkin tuntu sille että asialle voi ehkä tehdäkkin jotain.

Toisin kuin se Depressiohoitaja, Psykologi osasi sen "Mitenkä on mennyt"-fraasin jälkeen kysyä jotain todellista, jotain mistä oli apuakin.

Ei se mua vieläkään ole saanut pelastettua tältä, mutta se ainakin on antanut uusia suuntia ajatuksille ja välillä neuvoja asioihin ja siihen miten niihin pitäisi yrittää suhtautua.

Ensimmäisen kerran sanottiin että "Älä mieti töihin palaamista vielä, mietitään ensin parantumista".

---

Tämä ei varsinaisesti ollut viesti kenellekkään, joku huuto vain.

Ehkä enemmänkin muistikirja itselleni, paikka ajatuksille jotka on saatava päästä pois ja käsiteltäväks, myöhemmin tai ei ikinä, tai just nyt.

Nyt mun on lähdettävä apteekkiin hakemaan lääkkeitä lisää.

Kaks päivää ilman Venlafaxia saikin yllättäen aikaan aika inhottavat vieroitusoireet...

Palaan asiaan kun saan nää sähköshokit pois ja itteni rauhottumaan jollekkin vähän normaalimmalle tasolle.

Kiitos jos luit, ole hyvä jos oli jotain iloa.

Jätä merkkis jos kävit ni tiedän siitä ja saatan jaksaa jatkaa tätä kirjoittamista täällä.

"Nyt ois aika herätä".